Saapuminen

Etu-Töölö, Pukinmäki, Kamppi, Malminkartano, Matinkylä ja Tapiola.

Mellunmäki, Kurkimäki, Lauttasaari, Kamppi, Ruskeasuo, Etelä-Haaga, Konala, Matinkylä, Tapiola, Kilo, Lintuvaara, Espoon Keskus, Mankkaa, Lakisto ja Laaksolahti.

On sitä tullut Helsingin vuosien aikana istuttua kerta jos toinenkin paperille raapustettujen tien nimien kanssa bussin etupenkissä tihrustamassa pysäkkien nimiä, kirjoitettua Google Mapsiin uuden asuinalueen nimi ja tuijoteltua ilmoitustaulun karttaa metroa odottaessa.

Göteborgiin muutto tuntui vähän samalta kuin aikoinaan Helsinkiin saapuminen, muttei yhtä pelottavalta.

Bussilla lentoasemalta keskustaan, siellä ratikalla kuusi kohti uutta asuinaluetta. Viidentoista minuutin kuluttua jäädään pysäkille, kiivetään ostarille ja käydään Willy'sissä ostamassa pakastepizzaa ja aamupalatarpeita. Kello on iltakahdeksan, ja takana on lennot Helsingistä Tukholmaan ja sieltä Göteborgiin.

Uudessa asunnossa kävelen huoneet läpi, ne joita käytiin toukokuussa jo katsomassa. Asunto on huomattavasti kivempi kuin muistin, tulee sellainen olo että kyllä tämä tästä.

Olemme muuttaneet Göteborgin Itä-Helsinkiin, jossa ostarilta löytyy Willy's-lähikaupan lisäksi turkkilainen lihakauppa, somalialainen vaatekauppa ja Lähi-idän tuoksuinen konditoria. Asuinalueen saaman negatiivisen mediahuomion vuoksi olemme saaneet kuulla varoituksia paikkaan muuttamisesta useilta ruotsalaisilta kavereiltamme, mutta paikan päällä kaikki se negistely tuntuu vähän liioitellulta: Onko alue esimerkki epäonnistuneesta kotoutumisesta, missä segrekoitunut maahanmuuttajayhteisö ei opi ruotsia eikä ruotsalaisia tapoja? Kyllä varmasti. Onko alueella levottomuutta, rikollisuutta ja norkoilevia miehenalkuja? Kyllä varmasti. Mutta onhan täällä muutakin. Takapihalta alkavan ulkoilualueen lammen rannalla grillataan isolla porukalla, lapsia ja äitejä vaeltaa kadulla vastaan enemmän kuin niitä levottomia miesporukoita.

Ensi viikolla alkaa koulu, ja aloitan elämäni ensimmäistä kertaa yliopiston opiskelijana. Tuntuu hienolta ja jännittävältä.

Mistä meille koti

Sähköposti alkaa lupaavasti. "Olen saanut hurjan määrän vastauksia, mutta te vaikutatte hyvältä ehdokkaalta..." Seuraavassa kappaleessa lähettäjä kuitenkin pyytää heittämään yhden kuukauden vuokran verran rahaa etukäteen tilille. Tarina on ollut aika lailla kaikissa saamissani viesteissä samantyylinen: Yleensä asunnon omistaja asuu toisessa kaupungissa / maassa, ja on tehnyt jo yhden turhan reissun asuntonäyttöä järjestämään, kun ehdokas ei koskaan saapunutkaan paikalle. Tämän välttämiseksi "laitat kuukauden vuokran tililleni, niin tulen Tukholmasta Göteborgiin näyttämään sinulle asuntoa. Jollet halua muuttaa asuntoon, saat tietysti rahat takaisin." Niin justiin.

Ei se auta, sähköposti pitää klikata roskiin.

Samoin käy sille, joka kertoo asuvansa Lontoossa. Ja sille, joka asuu jossain etelä-Ruotsissa. Ja sille, joka kertoo olevansa natiivi englanninkielen puhuja, mutta lähettää kuitenkin Google Translaterilla käännetyn englanninkielisen viestin.

Saan Facebook-viestin tytöltä, joka tarjoaa asuntoaan 2,5tunnin bussimatkan päästä. Tuossa vaiheessa, noin kuukausi sitten, en vielä tiennyt että moni olisi varmaan ottanut asunnon vastaan.

Käymme asuntonäytössä, jonka päävuokralainen kertoo ennen nykyiseen asuntoon muuttamistaan ajaneensa kahden tunnin matkan päästä Göteborgiin päivittäin. Emme saaneet asuntoa, vaan siihen valittiin joku jolla oli parempi taloudellinen tilanne.

Käymme asuntonäytössä, jossa koko päivän julkisissa istunut esikoinen hyppii sohvilla ja kiipeilee keittiön pöydälle varastamaan keksejä pöydällä olevasta kulhosta. "Ei me tuota asuntoa saada, ne pelkäis että me sotketaan niiden sohva", sanoo S kun seisomme hississä matkalla alaspäin. Ei saatukaan, vaan ilmoitus ilmestyy uudestaan nettiin samana iltana, kun päävuokralainen on laittanut meille pahoittelevan viestin. Meidän lisäksi asuntoa kävi katsomassa yhdeksän muuta ehdokasta. En tiedä, mikä meissä kaikissa oli vialla. Vuokraajana saa kuitenkin olla nirso, koska hakijoitahan riittää.

Örebrossa asuva ystäväni kertoi, että vuokratessaan heidän asuntonsa keskellä talvea kolmen kuukauden ajaksi, hän sai yli 40 yhteydenottoa. Kolme kuukautta! (Ja tämä vieläpä "vain" Örebrossa)

Käymme asuntonäytössä, jonka päävuokralainen kertoo olevansa lähdössä "Afrikkaan rakentamaan lastenkotia". Hän tuo mieleeni erään vanhan luokkakaverini, sellaisen suurpiirtesen, joka on harvoin hetkessä kiinni. Hän lupaa asunnon meille, mutta joku pieni asia hänen liian leveässä hymyssään häiritsee. Hymy levenee epäluonnolliseksi siinä kohtaa, kun ehdotan että hakisimme vuokranantajalta virallisesti lupaa jälleenvuokraukseen. Seuraavana päivänä hän ei enää vastaa puhelimeen.

En ole laskenut, moneenko Facebookin tai Blocketin asuntoilmoitukseen olen vastannut, ehkä sataan. Tänään huomasin, etten ollut muistanut vaihtaa viestin alusta vuokraajan nimeä - 'Hej Marcusin' sijaan viesti alkoi sanoilla 'Hej Susanne'. Veikkaan, ettemme kuule Marcuksesta.

Saamme viestin sympaattiselta naiselta, joka tarjoaa meille asuntoaan puoleksi vuodeksi. Tässä vaiheessa puoli vuottakin kelpaisi, mutta koska asunto olisi vapaa jo kesäkuussa, maksaisimme turhaan vuokraa kaikilta kesäkuukausilta ja joutuisimme etsimään asuntoa jo kolme kuukautta koulun alkamisen jälkeen. Joudun sanomaan naiselle ei.

Sovimme asuntonäytön naisen kanssa, joka on perheineen muuttamassa toiseen kaupunkiin vuodeksi. Olemme juna-asemalla matkalla Göteborgiin, kun hän lähettää sähköpostin ja peruu näytön. Hän kertoo, että asuntoa on käynyt katsomassa jo 10 ihmistä, joten on ehkä turha yrittää järjestää uutta aikaa. Sitten hän myös mainitsee, että on oikeastaan vuokraamassa asunnon tutulleen. Ei järjestetty uutta näyttöä.

Kaupungin suurimman asuntojonosivuston asuntoilmoituksien "olen kiinnostunut"-nappeja en enää jaksa käydä painelemassa, koska oman vuokrasopimuksen saamiseen kyseisen jonon kautta kuluu monien arvioiden perusteella keskimäärin 5-8 vuotta. Ei siinä paljon meidän 42 jonotuspäivää paina. Jotkut kuulemma saavat asunnon nopeamminkin, mutta luultavasti tuolloin yksityiset asuntoyritykset katsovat hakijan tuloja. Joten palaan painelemaan niitä kiinnostusnappeja ehkä sitten joskus myöhemmin.

Opiskelija-asuntoihin on oma jono, jossa myös kerrytetään jonotuspäiviä. Joku sanoi, että asuntoa saa jonottaa kaksi vuotta. Ei siis paljon lämmitä. Tällä hetkellä jonotustilanteestani kertoo kiinnostuksesta klikatessa numero +51. Ohjeiden mukaan "asunto on mahdollista saada, vaikka jonotusstatus olisi 2-8." Pitänee siis vielä hetki odotella, turhaa taitaa olla niidenkin nappien klikkailu.

Avoimen päiväkodin työntekijä kertoi siskonsa asuneen Göteborgissa asuntovaunussa ja kesämökissä. Kesäasuntoon voisin minäkin muuttaa! Asuntoilmoituksia lukiessa kriteerit alkavat lipsua ja liukua: kyllähän me varmaan noinkin paljon voitaisiin maksaa, jos kiristetään jostain muusta. Tai että, eiköhän me 30 neliöönkin mahduta. Paha vaan, että harva vuokranantaja on samaa mieltä. Neljän hengen perhe kuulostaakin jo aika isolta (milloin meitä tuli näin monta?)

Tänään kävin allekirjoittamassa sopimuksen varastosta, johon pakkaamme astiat, liinavaatteet ja talvivaatteet täällä Örebrossa. Huomenna lähtee tyttöjen vaatteiden lipasto uuteen kotiin, ylihuomenna joku tulee hakemaan sohvan pois. Kotona kulkiessa silmäilen ympärilleni - mitäs voisi vielä pistää myyntiin. Onneksi suurin osa huonekaluista kuuluu vuokraan. Suomessa meitä sitä vastoin odottaa asunto täynnä huonekaluja ja varasto lattiasta kattoon tavaraa. Jotain niillekin pitäisi sitten vissiin tässä kesän aikana tehdä. Laiva vie Suomeen viikkoa ennen juhannusta, mukaan pakataan vain tarpeellisimmat vaatteet.

Vaikka tilanne ahdistaa hetkittäin, sitten taas herää toivo - kyllä me jotain löydämme.

Mutta entäs jos ei löydetäkään?

(Onneksi arki on kaikkea muutakin kuin tätä)

Missä on kadonneiden tavaroiden koti?

Olen järjestyksen ihminen.

Sen olen mitä suurimmalla todennäköisyydellä perinyt äidiltäni, samoin kuin tavan kannella tavaroita pitkin päivää niiden oikeille paikoille; kynsisakset kylpyhuoneen peilikaapin ylimmällä hyllyllä olevaan rasiaan, pikkusiskon helistin lipaston päällä olevaan kangaskoriin, isosiskon leikkikännykkä valkoisen lipaston laatikkoon ja muoviastiat pinoon leikkikeittiön hyllykköön. Pöytätasoille kertyy jokaisen päivän aikana epämääräinen läjä tavaraa, joihin ei oikein edes tee mieli koskea. Siihenkään ei vaan pysty jättämään: vain hieman likainen harso, jota ei vielä kannattaisi laittaa pyykkiin, isosiskon pöydälle unohtunut hammasharja, rikki mennyt leikkikaaren lelurykelmä. Vessan lavuaarin nurkalla on tyhjä wc-paperirulla, keittiön tasolla läjä kierrätykseen meneviä papereita, joita pitäisi repiä pienemmiksi kun niistä löytyy henkilötietoja. Keittiön pöydällä tahrainen vesilasi ja puoliksi syöty voileipä. 

Onko tavaraa aina ollut näin paljon? Ovatko ne aina olleet näin suurissa määrin väärissä paikoissa?

Kun ulos lähtiessä ei ole vastuussa enää ainoastaan omista tavaroista vaan kolmen hengen tavaroista, tuntuu että koko ajan on joku asia hukassa. Isosiskon rakasta unilelua on etsitty kissojen ja koirien kanssa vuosien varrella vähän sieltä sun täältä. Jo Örebrossa asumisen ajalta olemme soittaneet taksiyhtiöön tavoittaaksemme taksin, jonka lattialle unilelu on suvainnut unohtua. Kerran kävelimme päiväkodilta vapaa-ajantalolle ja terveyskeskukseen unilelua metsästäen. Kotona se löytyi pikkusiskon vaunukopan sisältä. Toisella kerralla soittelin kirjastoon useita kertoja pyytäen heitä katsastamaan lattioita unohtuneen unilelun vuoksi. Lopulta päädyin kävelemään takaisin itse ja löysin unilelun kirjaston patterin alta. Kolmennalle kerralla unilelun perään soiteltiin monitoimitalolle, jossa olimme olleet koripalloa pelaamassa. Epätoivoisen etsimisen ja soittelun jälkeen unilelu löytyi tytön haalarin lahkeesta. 

Vastikään tehdyn Suomen loman aikana etsimme muutaman päivän sisällä vähän sitä sun tätä. Kirpparireissun päätteeksi useampi ihminen auttoi meitä haravoimaan kirpputorin lattioita pikkusiskon töppöstä etsien. Töppönen löytyi lopulta autosta. Takaisin majapaikkaan päästyämme huomasin, että isosiskon pipo on jäänyt johonkin, luultavasti sinne kirpputorille, silloin kun se sovitti sitä kissankorvapantaa jonka sille ostinkin. Ennen Ruotsiin lähtöä niitä kissankorviakin vielä etsittiin. Löytyivät sohvan alta. Pikkusiskon unilelu taas löytyi melkoisen etsinnän jälkeen hattuhyllyltä ja joku muu (olen jo unohtanut, mikä) lipaston alta.

Kuinkahan paljon aikaa olen käyttänyt erinäisten asioiden etsimiseen viimeisen vuoden aikana?

Kotona ollessa siirrän asiat aina niille kuuluville paikoille. S ei aina oikein ole selvillä siitä, mikä minun mielestäni on asian oikea paikka, jonka vuoksi hän etsii asioita sieltä, minne on ne jättänyt. Jos en jaksa samantien heti siirtää lattialla lojuvaa asiaa X omalle paikalleen, pistän sen kuitenkin yleensä merkille. Aika yleisesti esikoinen kun yleensä hetken päästä ihmettelee, missä se hänen violetti käsilaukkunsa on. Silloin aika monesti osaan sanoa, että hei se on siellä sinun pahvisen leikkitalon sisällä.

Tänään on hukassa esikoiselta pikkusiskolle periytyneet merinovillaiset lapaset, jotka veljeni vaimo on neulonut. Ne ovat mahdollisesti jääneet johonkin iltapäivän kirjastoreissulla, mutta uskallan toivoa että ne vielä löytyvät jostain lahkeen mutkasta. Äitiyspakkauksen lämpimämpi tumppu on myös paikassa y. Olen melko varma, että se on jossain täällä kotona - ikään kuin olisin jossain vaiheessa pistänyt sen merkille. Kestohukassa on myös yksi pikkusiskon raidallinen sukka. Luotan kuitenkin siihen, että se löytyy viimeistään muuton yhteydessä.

Vähän väsyttää

Viime viikko ollaan menty vähän sumuisissa fiiliksissä. Pikkusisko on intoutunut kevätauringosta niin, että haluaa nousta sen kanssa samaan aikaan. Viiden ja kuuden välissä pinnasängyn reunan yli pilkistävä silmäpari naurattaa siinä hetkessä, mutta jatkuva puolille öin kukkuminen ja anivarhaisella herääminen levittää pakan elikkä pääkopan kyllä ainakin itselläni hyvinkin nopeasti.

Siinä paha missä mainitaan

Sen takia kenties eilisen päivän pikapyrähdys Göteborgiin tuntui jokaisessa lihaksessa. Ei sillä, se että mennessä juna oli tunnin myöhässä ja kotiin tullessa seisoimme junan sähkövian vuoksi jollain asemalla X 2,5 tuntia kahden yliväsyneen ja kaikkea muuta kuin hyväkäytöksisen pienen lapsen kanssa kello kymmeneltä illalla, olisi varmaan väsyttänyt jo ihan hyvienkin yöunien jälkeen.

"Ollaanko me nyt omassa kodissa?", kysyi esikoinen unisena puolen yön aikaan, kun riisuin häneltä sängyssä haalaria pois.

Ollaan me, ihme kyllä!

Sellainen oli siis ensikosketus tuohon uuteen kotikaupunkiimme, jonne olemme seuraavaksi siirtämässä osoitteemme, matkalaukkumme ja koko äänekkään poppoomme. Örebrota - tai täällä asuvia ihmisiä - on jo valmiiksi ikävä, mutta toisaalta edessä on kaikkea uutta ja jännää: Opinnot Göteborgin yliopistossa ja uusi, valtavan kivan oloinen (isompi) kaupunki.

Aion kirjoittaa kokonaisen yhteenvedon aiheesta 'kuinka etsiä JA löytää vuokra-asunto Göteborgista' - heti kun asunto vaan on löytynyt. Tällä hetkellä asenne on hyvä, eikä vielä yhtään epätoivoinen. Asioilla on tapana järjestyä.

Hyvän puolella

Olen kuluneen viikon aikana lukenut loppumattoman määrän rasisminvastaisia kannanottoja - se jos mikä on paras tapa kuluttaa hetki puhelimen näyttöä tuijottaen! Esimerkiksi #vanhemmatrasismiavastaan- Facebook-yhteisö on koonnut parissa päivässä lukemattoman määrän ihan meitä jokapäiväisiä tallaajia kertomaan mielipiteensä rasismista ja sen vastustamisesta. Ihanat Kiharat-blogisti taasen kirjoitti vallan hyvän yhteenvedon rasismista yleisesti, sitä oli ihan ilo lukea. Ajattelin osallistua itse tähän jakamiseen hieman eri tavalla ja julkaista pätkän esseestä, jonka olen kirjoittanut muistaakseni syksyllä 2013 osallistuttuani Turun yliopistossa järjestettyyn konferenssiin nimeltään Travelling Whiteness - Interchanges in the study of whiteness. Itse esseeni käsitteli kouluissa tapahtuvaa rasistista käytöstä oppilaiden ja opettajian keskuudessa, mutta copypastesin tähän ainoastaan pätkiä esseen introsta. 

***

WHITENESS AND RASICM IN FINLAND

In an everyday life people rarely reflect on where do their ideas about different stereotypical characteristics of certain groups of people emerge from, and rarely do they realize that the roots of those stereotypes go far in history. The concept of ‘race’ was developed in the era of colonialism as the racial theories described black people as less intelligent than whites. Black people were told to be lazy, irresponsible and carefree. These claims were argued to be due to a smaller brain size of black people, and even though Charles Darwin proved the arguments wrong already in 1859 by classifying all human ‘races’ under same species, the stereotypes remained. (Gill Tuckwell in Lago 2006, 205)

Racism is a form of oppression, distinguished with discrimination against one group of people, based on an idea that some inherited characteristics make the other group of people inferior to the perpetrators and therefore the actions are justified. Nowadays the term ‘race’ creates a lot of discussion, and there are statements about the term being old-fashioned. That is surely true but nevertheless, race is still a social reality in most parts of the world. (Conradie 2013) The term still holds strong power differences within, affects our behaviour and attitudes in many levels and has shaped the history of generations to its current position. (Gill Tuckwell in Lago 2006, 205) Nowadays the talk about races has shifted into talk about ethnicity. Essed (1996, 8) argues that the term ‘ethnic’ carries the same negative connotations as its predecessor, the only change being made in reasoning: the negative ‘racial’ notions like ‘nigger’ and ‘ugly’ have changed into negative ‘ethnic’ notions such as ‘They misuse our welfare benefits’ and ‘They can’t speak our language’.

Nowadays the racist opinions are often justified with freedom of expression and speech. The Internet age has opened a whole new channel in voicing racist opinions with a cover of anonymity. Although the language of racism has changed and nowadays it is more common to talk about different cultures and ethnicities, the phenomenon has not disappeared, nor have the power differences changed. (Essed 1996, 8) Racism is a pervasive phenomenon, maintained by not only the few people who voice out their opinions but also those who stay quiet and let it happen. As Philomena Essed (2013) puts it, ‘You only make the joke if you are sure other people will laugh.’

The racist ideas against people with African origin are embedded in our Finnish society in many levels. Black individuals face both direct and indirect hostility in the streets of Finland in a form of verbal and physical abuse. Racist ideas can be found in all groups of the society, be it highly educated politicians or laymen in little towns. Currently, there is a new wave of acceptance towards racist opinions. Be it the unstable economic situation or increase of individualistic culture and competition in the job market, but nowadays it seems that prejudice and open suspicion towards people with African origin is widely accepted. I have witnessed this spirit in the street of Helsinki in many occasions: an old lady making a comment in the bus stop about ‘those blacks who make a lot of children and then travel with them for free’ or a man in a metro station, who comes to tell me about ‘a nigger who was caught by the ticket inspector without a valid ticket’. Sadly, I have realized that as for many others, also for me it is difficult to react to these comments with straight confrontation. As Kivel (2011, XVI) assumes, ‘When confronting the reality of racism, we become sad, angry, overwhelmed, numb, anxious and passive.’

The passivity and lack of reaction from passers-by is one of the core problems of racism. I argue so, because I have experienced the situation from the perspective of the object of racially coloured verbal violence and realized very well that the silence of others hurts more than the outbursts of a casual individual. In the specific situation, a young man in a bus stop made loud comments about me - a white Finn - and my Finnish-African daughter. This young man called me the ‘betrayer of my race’ and my daughter ‘a nigger’. Additionally, I have been in several situations where people question my choices of choosing an African partner and make comments about my daughter’s appearance. I have reflected to these situations deeply and realized that my social status in the society is strong, giving me the self-esteem to defend myself. This is not, however, the case in all occasions. Actually, more often the self-confidence of the victim of a racist outburst is low, due to a lower position in the society. Essed (2013) also argues that the aspect of humiliation is the key element in racism. It lessens the self-confidence of an individual and therefore makes it more difficult for him or her to defend oneself. Through humiliation, the perpetrator challenges the sense of dignity of the racial other.

The ideology of Finland as a “white country” remains in the minds of people, even though the first big wave of immigrants came to the country already in the 1990’s and the second generation of people with immigrant background have been born and raised in Finland. The roots of racial otherness in Finland are in the 19^th century, when the whiteness of Finns was under examination. At the same time when other Europeans labelled Finns as descendants of Mongolians, Finns made an effort to change this typing and prove themselves as white. Rastas (in Balayi 2004, 99) argues that these events are in an essential position in creating the idea of “white Finland” and establishing the racial terminology strongly to a country that did not actively take part in colonizing process as other European countries did. 

I argue that immigrants, especially black people are still not seen as part of the public space – they are still not full members of the society, but rather outsiders. They are not seen as part of representation of Finland in media, as Rantala (2013) states in her study about presentation of Finnishness in Finnish TV-adverts. And as Rantala argues in her study, the presentation of white Finland has become increasingly common in the same pace, as the negative attitudes against immigrants in Finland have risen.

Personally, I have reflected upon my whiteness through an incident that happened during my journey in West Africa. I had travelled through Mali by bus and was heading to the border of Burkina Faso. The journey from Bamako, the capital of Mali, to the border of Burkina Faso took ten hours. We were prepared to buy a visa to enter Burkina Faso on the border, but unfortunately we did not know that the visa fees had been increased considerably just two days earlier. Unable to help us, the other passengers continued their way to Burkina Faso and we were left under a mango tree in the yard of a small border guard post. Before the bus took off, we discussed with one passenger and he promised to withdraw money from my bank account in the nearest city in Burkina Faso and bring the money to us. I remember us being calm and relaxed, despite the fact that we were sitting under a mango tree surrounded by desert, without a phone or a bankcard.

We had to wait for approximately five hours, but just before the border was closed for the night at 10pm, our helper returned. We rushed to the small guard office and handed them the money. We felt cheerful, being survived from the situation. We were filling the visa forms when the officer pointed out that my two passport pictures were non-identical. I remember of being almost offended by the remark: How could he pay attention to such a small detail, since we had managed to get the money in an almost impossible situation? I gave a sharp answer and eventually the officer let it go.

It was only recently that I started to reflect on the situation with a perspective of whiteness in my mind. I have realized that in that situation I unconsciously exercised my white power, automatically thinking that I was entitled to get some kind of a special treatment. As Tuckwell (In Lago 2006, 207) states, ‘The journey into white awareness starts with a recognition of the implications of this silence about being white’. With this realization I argue that it would be time for white people to acknowledge how being white influences the position we have in the society and how we all unconsciously sustain and reproduce our hegemonic status. We white people do not see ourselves as privileged, since the practices and power differences are so much embedded to the structures of the society that they become invisible to us. Surely, there is constant talk about the situation of the marginalized groups in the society, but that alone does not reveal the bonuses offered to us due to our status. It is much easier to acknowledge the unprivileged status of others than to realize one’s own priority rights.

Lähteet 

Rastas, A. 2004. Am I still ‘white’? Dealing with the colour trouble. Article. In Balayi: Culture, Law and Colonialism volume 6, 94-106.

http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67975/am_i_still_white_2004.pdf?sequence=1 Accessed 26^th October 2013.

Conradie, M. 2013. “I became part of the racial saga of our country”: Interpretations of racism and emerging perceptions of the state of race-relations in South Africa. Lecture. Held on 19^th October. Traveling whiteness-seminar, University of Turku.

Essed, P. 2013. Entitlement, racism and the quest for dignity. Lecture. Held on 19^th October. Traveling whiteness-seminar, University of Turku.

Essed, P. 1996. Diversity, gender, color & culture. Amherts: University of Massachussetts Press.

Kivel, P. 2011. Uprooting racism: How white people can work for racial justice. 3^rd Edition. Gabriola Island: New Society Publishers.

Rantala, M. 2013. “Is there only one kind of Finnishness? White Finnishness in nationalist TV advertisements. Lecture. Held on 19^th October. Traveling whiteness-seminar, University of Turku.

Tuckwell, G. Specific issues for white counsellors. In Race, culture and counselling – The ongoing challenge 2006, 205-216. Berkshire: Open University Press.